ELÄMÄSTÄ

Viime aikoina oon alkanut miettimään, onko kaikki hyvä sittenkään itsestäänselvää. Näin pohtii Kaija Koo laulussaan Mitä jäljelle jää jota olen kuunnellut paljon viime aikoina. Kävin viimeksi eilen sairaalassa. Se on jotenkin todella epämiellyttävä tunne kun kävelee sairaalan käytäviä. Ne tyhjät liikuteltavat sairaalasängyt ja huoneet joiden takana tietää olevan ihmisiä joilla kaikki ei ole hyvin. Ja etenkin se että tietää yhdessä huoneessa olevan ihmisen joka on itselle todella läheinen. Tunne jota ei ikinä haluaisi tuntea, suuri huoli sydämessä.

Rehellisesti sanottuna, eilen päättynyt viikko on ollut aivan kauhea. Maanantaina töissä tauolla eväitä syödessäni sain juuri sen puhelun mitä ei kukaan haluaisi saada. Ihminen josta välitän mielettömän paljon on kiidätetty sairaalaan. Tuhat kysymystä ja paniikki valtaa mielen. Yritä siinä sitten tehdä töitä. Joka hetki mietit mitä tapahtuu ja toivot parasta. Saat välillä tietoja siitä mitä tapahtuu ja mikä on tilanne. Yhtäkkiä kaikki muu tuntuu mitättömältä. Päälle vielä ylitsepääsemättömältä tuntuva työvuorojen sumpliminen että pääsen edes vierailemaan sairaalaan.

Viime aikoina olen pohtinut paljon sitäkin että onko itsekästä pohtia mitä minulle itselleni tapahtuu jos joku läheisistäni kuolee? Miten pystyn viettämään joulun tyhjä paikka ruokapöydässä? Kuinka tulen siihen reagoimaan ja miten siitä selviän? Olen nimittäin saanut elää tähänastisen kaksikymmentäkuusi ja puolivuotisen elämäni vaaleanpunaisessa hattarapilvessä menettämättä ketään läheistäni. Olen siitä todella kiitollinen mutta mitä kauemmin aikaa kuluu, tiedostan sen että se läheisen kuolema on väistämätöntä. Ja kamalinta siinä on se että se voi tapahtua huomenna, kuukauden tai viiden vuoden kuluttua. Aivan yhtäkkiä. Tämä elämä on kovin arvaamatonta ja välillä juuri sen arvaamattomuuden takia omassa mielessäni pelottavaakin. Kyllä, myönnetään - mietin välillä ehkä liiankin syvällisiä asioita.

Älkää nyt silti kuitenkaan kuvitelko että jokaisena päivänä olisin onneton ja pohtisin kuolemaa, saati sitten pelkäisin alati menettäväni läheiseni. Tällaisissa tilanteissa sellaiset ajatukset väistämättä valtaavat mielen. Kyllä mä paljon elämää mietiskelen ja olen tullut jälleen siihen lopputulokseen että niistä hetkistä kun täällä talsii tulee nauttia ja pyrkiä olemaan valittamatta tyhjänpäiväisistä asioista. Arvostaa pieniäkin asioita. Se pieni kahvihetki läheisen kanssa joka sillä hetkellä tuntuu maailman arkisimmalta asialta voi pian olla maailman tärkein hetki. Se että ostaa vahingossa kaupasta puoliarkkista talouspaperia ei ole katastrofi, vaikka se kotona hetken ärsyttääkin.

Eilisellä sairaalavisiitillä tuli hyviä uutisia, vointi oli paljon parempi ja tänään sain erittäin ihanan puhelun - kotiuttaminen ei ole enää vain haave vaan toteutui tänään. Tällä hetkellä kaikki on hyvin ja toivon totisesti että näin jatkuisi vielä pitkään. Mutta koska kyse on elämästä, ikinä ei voi tietää. Täytyy vain yrittää arvostaa jokaista hetkeä, etenkin läheisien ihmisten rinnalla.

Kuten tapoihini kuuluun, on loppuun huudahdettava "TÄÄLLÄ OLLAAN!" Takana viikko höystettynä "muutamalla" huolestumisella ja panikoimisella mutta onneksi kaiken sen kruunasi ilon kyyneleet.

Tänään täysillä aion elää, sinun kanssasi kuin viimeistä päivää. Tämäkin on lainaus alussa mainitsemastani kappaleesta. Niin todellakin aion tehdä. Mitä yritän tällä tekstillä ilmoille heittää, on elämän arvaamattomuus ja se ettei mitään pidä ottaa itsestäänselvyytenä. Äitiäni lainaten, elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa. Ei muuta kuin oivaltamaan!